Anna Kilpeläinen – PedaEquest ®

Olin vetämässä maastoretkeä 90-luvun puolivälissä ratsastuskoulun aikuisoppilaille.  Takanani ratsastava mies alkoi kysellä hevosten kouluttamisesta: ”Miten nämä kaikki asiat hevosille tarkalleen ottaen opetetaankaan?”. Menin aika hiljaiseksi. Vastaukseksi muotoutui lopulta jotain sellaista, että: ”Niiden kanssa vain tehdään näitä asioita niin, että ne tulevat tavaksi.” Siinä kaikki. Kaikki mitä tiesin eläinten kouluttamisesta ja osasin muotoilla neuvoksi. Tuossa vaiheessa olin ratsastanut ratsastuskouluissa ja valmennuksissa reilut kymmenen vuotta. Olin myös opiskellut ja valmistunut ratsastuksenohjaajaksi, varsin hyvin arvosanoin. Eläinkoulutusta en ollut kuitenkaan opiskellut tuntiakaan.

Tämä asia on minusta edelleen erikoinen. Ratsastajat kouluttavat ja haluavat kouluttaa hevosiaan kaiken aikaa, mutta silti toimintaa ei nähdä eläinkoulutuksena, vaan lähes pelkästään ratsastuksena, ihmisten urheiluna.

Heräsin huomaamaan tämän asian taas muutama päivä sitten, kun kehotin uutta asiakasta myötäämään ohjista aina, kun hevonen reagoi ohjasapuihin toivotulla tavalla. Hän vastasi, ettei ole osannut tai edes halunnut harjoitella myötäämistä, se kun tuntuu hankalalta.

Hevonen kuitenkin tarvitsee jokaisesta annetusta merkistä vahvisteen, kun se reagoi oikein. Siinä ei auta ratsastajan kuin opetella johdonmukaisesti myötäämään oikeille reaktioille.

Jos hevoselle ei anna palkintoa toivotusta reaktiosta tai palkitsee niin harvoin tai epäsäännöllisesti ettei hevonen havaitse logiikkaa, halutun reaktion sijaan saavuttaa jotain muuta. Kun apu jatkuu ennallaan riippumatta siitä reagoiko hevonen jotenkin vai ei, hevoselle jää muutama vaihtoehto. Jos ohjasotteet eivät aiheuta kipua tai pelkoa, todennäköisin on tottuminen.  Totuttuaan hevonen ei enää yritä reagoida ohjasotteisiin mitenkään, ne ovat sille merkityksetöntä taustahälyä.

Jos taas ohjasotteet aiheuttavat kipua ja/tai pelkoa, hevonen jatkaa yrityksiään vapautua niistä. Sitä se voi tehdä monella tavalla. Yleisimpiä ovat kuolainta vasten painautuminen, kuolaimen alle pakeneminen, pään nostelu tai muu kuolaimen tuntuman vältteleminen, suun aukominen. Hurjempia pakoyrityksiä saattavat olla esimerkiksi vauhdin kiihdyttely, pysähtely, pystyyn nouseminen, kentältä poistumaan pyrkiminen, jne. Mikäli nämä kaikki estetään, saattaa ainoaksi vaihtoehdoksi jäädä henkinen pako eli kipuun tottuminen. Hevonen muuttuu jähmeäksi ja poissaolevaksi eikä enää yritäkään reagoida apuihin. Hevonen alistuu siihen, ettei epämukavuudelle tai kivulle voi mitään.

Hevosen oikeasta reaktiosta täytyy siis aina seurata palkinto, jotta se ymmärtäisi mitä siltä odotetaan ja johdonmukaisesti tarjoaisi sitä vastaukseksi ratsastajan esittämään kysymykseen eli apuun. Tuota johdonmukaisesti oikein reagoimista voidaan kutsua osaamiseksi. Hevonen osaa asian, kun se tekee sen aina välittömästi opetetusta merkistä. Jos ei tee, se ei sitä luotettavasti osaa. Ei, vaikka ratsastaja haluaisi uskoa toisin.

Seuraavaksi voidaankin kysyä, mikä hevosta palkitsee. Hevosta motivoi ainoastaan se, mitä se itse pitää palkintona. Siksi vain hevonen voi päättää, mikä on sopiva palkinto. Vaikka ihminen kuinka päättäisi taputella hevosta jokaisesta onnistuneesta suorituksesta tai hihkua ”Hyyvää!”, ei hevonen opi mitään, jollei se pidä kyseisiä asioita palkintoina tai jos niihin ei liity muuta palkitsevaa kuten tauko tai apujen myötääminen. Mistä sitten tietää, onko palkinto hevosesta palkinto? Se selviää nopeasti sillä, alkaako toivottu käytös lisääntyä, kun siitä saa palkinnoksi kyseisen asian. Jos alkaa, palkinto on tavoittelemisen arvoinen. Jos ei, se on hevoselle merkityksetön tai hevonen saattaa kokea sen jopa rangaistuksena. Hevonen oppii kuitenkin vasta muutamista toistoista, joten hetken aikaa on jaksettava jatkaa valitsemallaan systeemillä, jotta asia selviäisi.

On joitain asioita, jotka toimivat palkintoina miltei aina. Ruoka, rauha ja lajitovereiden seura tulevat ensimmäisenä mieleen. Helpoin ja aina läsnä oleva ratsastuksessa on apujen myötääminen. Ohjasote kevenee ehdottoman miellyttäväksi tai jopa löystyy täysin heti, kun hevonen vastaa halutulla tavalla. Pohjeapu päättyy täsmälleen sillä hetkellä, kun haluttu reaktio alkaa. Ja siis nimenomaan alkaa eikä lopu. Emmehän halua palkita väistön lopettamisesta vaan siihen ryhtymisestä.

Hevosten oppiminen noudattelee tutkittuja eläintieteen kaavoja. Ihmisen oppiminen toimii itse asiassa erittäin suurelta osin täysin samalla tavalla. Meillä suomalaisilla on nykyään etuoikeutettu tilanne, koska suomeksi on kirjoitettu erinomainen kirja hevosten oppimisesta ja opettamisesta. Tuire Kaimion Hevosen kanssa -kirja kertoo selvällä suomenkielellä ja käytännön esimerkein kaiken olennaisen siitä mitä nykyaikainen eläintiede ja -tutkimus hevosten oppimisesta tietää. Sen tulisi kuulua jokaisen hevosihmisen peruskirjastoon ja oppikirjaksi kaikessa alan ammattikoulutuksessa.